Aamulla anivarhain.
Ei tullut kukaan juottamaan. Heräsin yöllä kauheaan janoon. Muistin taian ja jäin odottamaan. Ei vain tullut uni eikä juottaja. Jano hiukaisi hirvittävästi. Ojensin käteni vesilasia kohden ja juotin itse kameelini. Hyvältä vesi maistuikin. Ei riittänyt yksi lasi lainkaan, vaan täytyi kompuroida keittiöön hakemaan lisää.
Tämä on siis sen merkki, ettei taioista ole mihinkään, tai että minusta tulee vanhapiika.
Maaliskuun 24 p.
Onko olemassa sellaista sananlaskua, jonka sisällys nasevasti opettaa, että kahden riidellessä makupalasta tulee kolmas ja nielee sen? En muista itse sellaista tällä hetkellä, eikä ole aikaa ryhtyä sitä hakemaan.
Olen ollut taiteen vainiolla ja koonnut laakereita. (Vertauksella puhuen.) Hurraa! Kerrankin sain näyttää latomereläisille oikean puolen itseäni. Vereni väräjää vieläkin innostuksesta. Kunpa voisin yhtä sykähtelevällä innolla työntää mukulain kalloon kertotaulua ja muuta hyödyllistä!
Ei! Opettajaa minusta ei tule. Olen palkkapaimen, tahdoin tai en. Opettajan luonne ei saa leimahdella, sen täytyy kulkea hiljaa ja tyynesti kuin virran vesi. Minun luonteeni on pimpelipimpampom.
Älkäämme ajatelko luonnetta ja opettajaa! Se tuottaa vain mielipahaa ja tunnonvaivoja.
No niin. Nyt palaamme järjestykseen.
Latomeren nuorisoseura ryhtyi näyttelemään »Pohjalaisia». Hyvä! Kaikki olivat siihen saakka yksimielisiä. Osat jaettiin. Tuli riita. Korpinen sai Jussin osan. Silloin tietysti kaikki naiset halusivat Liisan osaa, etupäässä Hosio ja Iippo. Neiti Hosio määrättiin Maijaksi. Suuttui ja erosi koko hommasta. Neiti Iippo teki samoin. Lukkarin neidille vihdoin kelpasi Maijan osa, ja minä sain Liisan osan.