»En kertaakaan. Hyvää yötä!»
»Odota! Tulen saattamaan sinua.»
»Kiitos. En kaipaa saattajaa.»
»Tulen kaikessa tapauksessa.»
»Et tule, sillä minä määrään itse sellaiset asiat. Nämä neidit tässä kaipaavat seuraasi kipeämmin kuin minä. Luovutan sinut heille. Terve!»
Tämän päivän olen loikonut leposohvalla Rauhan ja Berglundin vastuksina (heidän on jo sopiva aika lopettaa kuherruskuukautensa) ja lukenut »Genovevaa». Oskari on sen hiljattain hankkinut. Lapsena ollessani se oli lempikirjani. Luin sitä silloin useasti ja aina itkeä tihertelin. Kirjan kieli oli kurjaa. Piikojen ja renkien tahraiset kädet olivat sen lehdet värjänneet ruskeiksi. Vielä tänäänkin tunnen sen omaperäisen tuoksun. Tyrmän hajua silloin. Nyt ehkä sanoisin sitä navetan hajuksi. Romanttinen mieli muuttuu. Tämä uusi »Genoveva» siloisine kielineen ja vielä siloisempine papereineen ei enää tehnyt mieltäni murheelliseksi, saatikka saanut kyyneliä kierimään. Välillä laulaa hujahuttelin:
»Ah sä rakas Augustin, Augustin…»
Maaliskuun 25 p., Maarianpäivänä.
Hirveä pyry ja lumisade. Toivottavasti emme hautaudu kinoksiin aivan kokonaan.
Kahdesti olen jo lapioinut tänään tien koulurakennukseen. Olen näet muuttanut nuorelle parille ruokamieheksi.