»Minä voin seurustella. Mutta minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä et voi, ja pysyä erossa seurastasi. Nyt sen teen. Meidän hiihtoretkemme ja seurustelumme loppuvat tähän.»
»Mutta jos minä sanonkin: ei! Entä sitten! En ole mikään yliluonnollinen olento, joka jaksaa olla toveri sinunkaltaisesi tytön kanssa. Ei, tahdon syleillä! Tahdon suudella! Tahdon sinut omakseni, en jaksa olla enää ilman sinua…» j.n.e., en jaksa muistaakaan, mitä kaikkea hän höpisi.
Niin äkkiä, etten mitenkään ehtinyt peräytyä, hän koppasi minut syliinsä.
En ole eläissäni ollut niin lähellä toista. Hän puristi kätensä ympärilleni kuin mustekala lonkeronsa. Henki aivan salpautui. Näin myös, että minulta aiottiin ryöstää suudelmia, joiden pituuteen olin saanut jo syrjästä käsin tutustua.
Miehet ovat petoja, ryöväreitä! Tuollainenko »joka naisen rakastaja» veisi ensimmäisen suudelman huuliltani, suudelman, jonka olin kuvitellut sadoin hellin haavein.
Vihasin, vihasin, vihasin!
Taistelutta en tahtonut kuitenkaan antautua. Puren, jos muu ei auta. Painoin pääni alas hänen rintaansa vasten. Hän luuli sitä antautumisen merkiksi ja päästi toisen kätensä irti kohottaakseen päätäni. Siinä silmänräpäyksessä lävähytin häntä korvalle kaikin voimin.
Hänen järjettömät sanansa tyrehtyivät. Pääsin irti. Peräydyin valmiina antamaan uuden ja paremman korvatillikan.
Katselimme toisiamme. Huomasimme nyt, ensikerran, ettemme olleetkaan sellaisia, millaisina olimme pitäneet toisiamme. Uusi tuttavuus sai meidät seisomaan silmäkkäin pitkän ajan. Pitkä se aika oli varmasti, vaikka en voikaan sitä sekunnilleen määritellä, kun täytyi pitää silmällä vihollisen liikkeitä. Tohtori näytti muuttuneenkin suolapatsaaksi.
Vihdoin hän liikahti. Jännitin lihakseni uuteen iskuun.