»Liisa, tahdotko tulla vaimokseni?»
Hämmästyin niin, etten saanut kieltäni kääntymään. Hän tarttui molempiin käsiini ja katseli — ah, enhän osaa sitä sanoakaan.
»Olen käyttäytynyt sinua kohtaan anteeksiantamattoman huonosti. Mutta korvapuustisi selitti minulle monta asiaa. Tunsin rakastavani sinua toisin kuin ketään toista. En uskaltanut kuitenkaan tulla sitä sinulle sanomaan. Tiesin, ettet rakasta minua. En voinut myöskään seurustella kanssasi. Se olisi ollut itsensä käristämistä halstarilla. En jaksanut olla näkemättäkään sinua, siksi aina hiihdin illalla myöhään ikkunasi taakse. Et vetänyt uutimiasi tarpeeksi kiinni, raosta näin kasvosi, kun kumartuneena kirjoittelit. Tunsin elämäni olevan tyhjää ilman sinua. Päätin kuitenkin odottaa vielä, ennenkuin pyytäisin sinua vaimokseni. Tämäniltainen näytös suorastaan pakottaa minut puhumaan. Liisa… tulethan omakseni?»
(Kiusaaja sanoi vaimolle: »Ettette siitä kuole, vaan…»)
Ääni oli musiikkia, ja käsistä virtasi lamaannuttava hehku. Olisi tarvinnut vain sanoa: kyllä, ja nuo voimakkaat käsivarret olisivat kiertyneet ympärilleni. Minusta, mitättömästä ja parjatusta tytöstä, olisi tullut tohtorin morsian. Juoruämmät olisivat saaneet pitkän nenän ja tyttäret haljenneet kateudesta. Kaikiksi ajoiksi olisin päässyt parjauksesta, tulevaisuus olisi ollut turvattu, suku tyytyväinen… ja eräs nähnyt, etten ollut jäänyt häntä suremaan.
»Liisa, oma tyttöni, sano!» Hänen silmänsä olivat peloittavan lähellä.
»Ei! En voi, en voi, en!» Karkasin pystyyn kuin virma varsa. Nuo silmät eivät olleet hänen silmänsä eivätkä huulet hänen huulensa, ne olivat erään toisen, toisen, jonka luulin haudanneeni, mutta joka eli — niin, eli.
»Miksi et voi!»
»En rakasta sinua!»
Hän tarttui käsiini ja pakotti minut jälleen istumaan. Vapisin.