»Toivottavasti ei toisen onnen murskaaminen häiritse onneanne.»
»Varmastikaan ei.»
Juoksin heti yläkertaan ja soitin kunnanlääkärille. (Berglundilla on nyt myös puhelin.)
»Halloo! Einoko? Kuule, älä tykkää pahaa, jos kansa sinua onnittelee! Kihlaus on tullut julki. En jaksanut mitenkään pitää sitä tarkkaan omina tietoinani. Ymmärrätkö? Terveiset vieraallesi! En halua tavata teitä tänä iltana. Numerot jäävät muuten antamatta, todistukset kirjoittamatta, huoneet koristamatta, käsityöt näytteille laittamatta. Hyvästi!»
Pilim! (Loppusoitto.)
Mutta rakas päiväkirjani, oma varaventtiilini, luuletko sinä, että minä olisin kihloissa Eino Korpisen kanssa?
Eeeeii!
Oma Marttini on tullut! Se sama kiukkuinen maisteri, joka kolme vuotta takaperin puuteroi nenäni liidulla. Hänestä on tullut tohtori, filosofian tohtori (puhuin totta rouva Iipolle), ja hän on minun, minun! Rakas päiväkirjani, et usko, kuinka hyvä hän on!
Olen niin työstä ja onnesta sekaisin, etten osaa enää kirjoittaa yhtään järkevää sanaa. Koetan kuitenkin. Yritys hyvä kymmenen.
Karoliinan päivänä (Jumala siunatkoon kaikkia Liinoja, Karoliinoja ja pöytäliinoja!) eli toissa päivänä istuin korkeimmasta onnesta tietämättömänä ja vetelin punaisia koukkuja ja roikkia lasten oikeinkirjoitusvihkoihin. Eteisessäni kolisteli joku. Tietenkin Berglund, jota huvittaa välistä narrailla minua.