»Olkaamme toki pari päivää salakihloissa! Se on niin jännittävää. Eihän meillä ole sormuksiakaan.»
Muutamat miehet ovat kovin itsepäisiä. Martti kuuluu niihin. Hän komentelee minua kuin konsanaan koulussa. Ei auttanut muu kuin täytyi eilen lähteä autolla kaupunkiin. Eino oli esiliinana. (Ei kuulunut olevan hauska virka.)
Nyt on minulla sormus taskussani. Sain siirretyksi julkaisun tutkintopäivään. Aion maksaa latomereläisille pahan hyvällä ja antaa heille hyvin ansaittuja letkauksia.
Minulla olisi tuhansia asioita ja ajatuksia kirjoitettavana. Elämän aurinko on yht'äkkiä ruvennut lämmittämään täydeltä terältä orpolastaan. Tunnen itseni siirretyksi Grönlannin jäätiköltä Sisiliaan, kukkivan appelsiinipuun alle. En ole enää yksin tallustamassa maailman rantamalla. Minulla on hän, jota rakastan ja joka rakastaa.
Mutta nyt minun täytyy viskata tämä kirja kädestäni, tai muuten lapset eivät saa huomenna todistuksia. Ne raukat elävät vielä siinä ajassa, jolloin todistus on kaikki kaikessa!
Toukokuun 26 p.
Viimeinen iltani Latomeressä. Tavarani on pakattu lähtökuntoon.
Huoneissani vallitsee hävityksen kauhistus.
Martti lähti lauantaina. Huomenillalla tapaamme Haapamäellä ja menemme näyttäytymään sukulaisille. Omia sukulaisiani en pelkää, mutta Martin omaiset hiukan hirvittävät. Martin isä on lukkari. Olemme siis molemmat kirkollista alkujuurta. Sukulaisturneen jälkeen vietämme kesän Harjulan rustitilalla äitipuolen valppaan silmän alla. Elokuun alussa menemme naimisiin ja rakennamme pesän Helsinkiin. Martti pääsee silloin erääseen suureen liikkeeseen matemaatikoksi. Minun huolekseni jää talous ja paljon mahdolliset lapset. (Hyvästi taide ja näyttämö!)
Tämä oli siis minun ensimmäinen ja viimeinen virkavuoteni kansanvalistajana. (Jos jään leskeksi puolitusinaisen lapsilauman kanssa, niin silloin täytyy jälleen tarttua karttakeppiin.) Kun nyt seison sen päässä ja katselen sen mutkia, niin täytyy sanoa, että elämäni vaiherikkain vuosi on pyöritellyt itsensä muistoksi.
Alkunsa ja matkansa mukainen oli virkavuoteni loppukin. Kansaa oli kasautunut koululle kylän kaikilta kulmilta. Itse Iippokin ihmetteli joukon runsautta. Eivät ne ennen olleet noin tutkintoon rynnänneet. Tulivat tietenkin katsomaan kuulua opettajatarta, joka ei aikonut lähteä pois, vaikka johtokunta käski, ja joka oli uskaltanut iskeä silmänsä itse tohtoriin. Tuolla käytävässä tohtori nytkin oli. Lasten töitä muka tarkasteli. Eipäs hän viime vuonna ollut tutkinnossa. Mikähän lie tuo silmälasipää herra hänen kanssaan?