Panin kämmeneni hänen suunsa eteen.
»Ei, nyt puhutaan vakavasti! Miksi et tullut luokseni, vaikka lupasit?
Odotin sinua niin!»
»Sinä et antanut lupaa. Muistapa se!»
»Enkö antanut! Kirjoitinhan, mutta et vain tullut.»
»Kirjoitit? Minä en ole saanut sitä kirjettä.»
»Etkö?»
»En. Odotin ja odotin, mutta kun ei vastausta kuulunut, luulin, ettet väiltäkään minusta. Vaitiolosi selitti kaikki. Olin liian ylpeä vaatimaan muuta selitystä. Junassa sain lisää vahvisteita luuloihini. Et tiedä, tyttö, missä helvetissä minua käristelit sillä matkalla!»
En todellakaan ymmärrä, mihin ihmeeseen kirjeeni on joutunut. Tuollaisen hirveän väärinkäsityksen se sai aikaan. Kahden ihmisen elämänonni oli joutua konkurssiin postin huolimattomuuden tähden. Jos vielä kerran elämässäni joudun lähettämään noin tärkeitä kirjeitä, niin vakuutan ne, vaikka täytyisi kerjätä raha postimaksuihin.
Mutta mitäpä väliä nyt on enää kirjeillä. Kirjeeni hukkaaja saakoon anteeksiannon. Me olemme saaneet toisemme, ja sillä hyvä. Onnen puurovati on kukkuroillaan. Haluaisinpa nähdä tovereitteni kasvot, kun he sanomista näkevät kihlauksemme. »Ei olisi uskonut», huudahtavat he varmasti. »Mieshän oli kuin munkki.» Minä olenkin keskiaikainen ja pidän hirveästi munkeista.
Martti tahtoi, että olisimme heti julkaisseet kihlauksemme, mutta minä harasin vastaan.