Jussi vihelsi ja näytti jonkin verran nololta. Arvasin, ettei hän ollut hoksannut hommata minulle mitään suurenmoista lahjaa. Poika kulta! Päätin päästää hänet pälkähästä.
»Onnittele toki ja anna lahjasi! Lahja kai sinulla on tuossa käärössä, jota niin hellästi kainalossasi kannat.»
»Kuulehan, Liisa, älä pahastu, jos lahjani ei olekaan mikään erikoinen! Ehdin hukata rahani. Isältä en viitsinyt enää pyytää lisää, kun aivan äsken sain häneltä rahalähetyksen. Sitäpaitsi olisi minun pitänyt silloin ilmoittaa, mihin olen entiset huljutellut. Ja siihen ei minulla taasen ollut halua. Kyllähän sinä ymmärrät!»
Ymmärsinhän minä. Hyvinkin.
Jussi-serkku on yhdeksäntoistavuotias herra, ainoan enoni esikoinen, joka keväällä leivottiin ylioppilaaksi. Oikea keltanokka siis! Aikoo ahkerasti agronomiksi ja on meillä »haistelemassa» maanviljelyksen aakkosia. Hän kävelee korviaan myöten rakastuneena rovastin Mirjamiin (kuusitoistavuotias tenhotar), ja isäukon lähettämät rahat olivat sulaneet sormukseksi, joka uutuuden hehkussa välkähteli Mirjamin »liljanvalkeassa» sormessa.
»Mitä joutavasta pahastuisin!» lohduttelin. »Lahja se on pienikin lahja. Kun se tulee hyvästä sydämestä, on se arvokkaampi kuin kaikki nämä mööpelit. Anna tänne vain pullapellisi!»
»Ei se nyt pullapelli ole», ilmoitti Jussi pikkiriikkisen loukkaantuneena. »Päiväkirjaksi sen tarkoitin.»
Todellakin! Paperikääröstä paljastui paksu kirja, joka asiaankuuluvin kumarruksin ojennettiin päivän sankarittarelle. Ja kannet olivat mustalla ja punaisella koristetut.
»Murheen mustalla pohjalla elämänilon punaisia riekaleita!» tuumin tutustuessani lahjaan.
»Kannet eivät ole kauniit, mutta kirjakaupassa ei ollut muunlaisia», puolustautui rakastunut keltanokka. »Mirjam sanoi, että ne ovat tunnelmallisemmat kuin aivan mustat.»