»Tietysti ne ovat tunnelmallisemmat. Ja niin vertauskuvalliset!
Mirjamko keksi tämän päiväkirja-aatteen?»
»Ei. Ajattelin, että sinun on hyvä saada uskottu ystävä mukaasi, kun lähdet outojen ihmisten ilmoille. Tiedän, kuinka vaikeata elämä on, kun sydän on täynnä asioita eikä ole ymmärtävää ystävää, kenelle niistä kertoisi. Kirja ei petä. Se on sopiva varaventtiili ilolle, surulle, ikävälle ja… niin… ja…»
»Ja rakkaudelle», täydensin rohkeasti. »Kiitos! Tulen käyttämään varaventtiiliäsi.»
Elokuun 26 p. 1923.
Kohtalo on lennättänyt minut kauas synnyinsijoiltani. Monta, monta valkeaposkista kilometripylvästä on sinisen kotijärveni ja tämän yksitoikkoisen Latomeren välillä. (Nimi on omatekoinen, mutta hyvin sopiva tälle paikkakunnalle.) Sydämeni huokaisee haikeasti Savonmaata muistellessa. Ohhoo!
Koko kesän, aina siitä saakka kuin palasin seminaarista täysipitoisena kansakoulunopettajana, jankutti äitipuoleni, etten saisi paikkaa. Turhaan ne rahat olivat menneet minun koulutuksessani!
Rakas äitirouva ei koskaan anna isälle anteeksi sitä, että hän rouvan kielloista ja äkäilyistä huolimatta koulutti minut ylioppilaaksi. Mutta yliopistoon! Ei! Seis! Siellähän olisin kuluttanut rahaa niin, että Harjulan komea rustholli olisi mennyt konkurssiin ja äitipuoli kolmine lapsineen joutunut taivaltelemaan mieronmaita. Eipä silti, että mieleni olisi tehnytkään lukuja jatkaa. Korkeat oppiarvot ja loistavat arvosanat eivät ole koskaan olleet kunnianhimoni päämaalina. Lukeminen ja etenkin laskeminen (inhoan algebraa ja trigonometriaa) oli pahempaa kuin tervan syönti isolla piimäkapustalla. Ylioppilaaksi luin kiusallakin, vaikka lujille se otti. Hirveän mielelläni olisin viime syksynä mennyt Helsinkiin, en yliopistoon, vaan teatterikouluun. Salasin kuitenkin haluni. Äitipuoli olisi saanut moisesta ilmoituksesta vakavan hermokohtauksen, kenties sydänhalvauksen, enkä minä halunnut hennoille hartioilleni syntisen kuolemaa. Niinpä lähetettiin minut seminaariin hospitantiksi, ja minä menin. On näet suloisen yhdentekevää, miten jokapäiväisen leipänsä hankkii, kun sitä kerran ei saa hankkia haluamallaan tavalla.
Tämä kesä oli ikävä. Paikanhaku ei ole mitään hauskaa hommaa, varsinkin kun saa turhaan yrittää. Koska olin hylännyt loistavan taiteilijauran, päätin sijoittautua mahdollisimman vilkasliikkeiselle paikkakunnalle. Kotipitäjän paikat saivat osakseen olkapäänkohautuksen. Sukulaisten suositukset hylkäsin. Mutta kahdeksannelta luokalta saamani huonon päästötodistuksen ansiosta sain tyytyä vaatimattomampiin paikkoihin. Ja äitipuoli pisteli ja jankutti, jankutti ja pisteli. Sisarpuoleni autteli häntä parhaansa mukaan.
Vihdoin, kun olin jo vaatimukseni alentanut kirkonkyliin, tuli äitipuoleni suureksi ihmeeksi ilmoitus paikasta. Tarkastajan ja johtokunnan kirjeet saapuivat yht'aikaa odottavaan kouraani.
Hyppäsin heti penkille ja luin sotaäänellä kirjeet kaikelle kansalle, joka aterioitsi isännän johdolla isossa tuvassa. Jäljestä seurasivat asiaan liittyvät nuhteet sopimattomasta käytöksestä. Opettajattaren täytyy käyttäytyä kuin opettajattaren! Ah, äitirouva, mikä mallikelpoinen nuori neito lienetkään ollut!