Kuolemanhalu oli kuitenkin hetkellistä. Nähdessäni toverit osaaottavina ympärilläni muistin, että me (minä myöskin aivan varmasti) olimme ylioppilaita, ja maisteri unohtui. Levitin käteni ja huusin:
»Hurraa! Me olemme ylioppilaita!»
Toverit purskahtivat vapauttavaan nauruun. Maisteri nousi. Kysymyksiä ja huudahduksia sateli. »Mikä sinulle tuli? Luulin, että sait halvauksen! Se oli hirmuinen rysähdys! Säikähdin kamalasti. Oli onni, ettet saanut verinaarmua! Ajatella, että olisit loukannut kasvosi! Maisteri koppasi sinut kuin höyhenen syliinsä!…»
Siinä maisteri lopetti jutun lyhyellä, tylyllä tavallaan. Olimme kaikki hetkeksi unohtaneet, että hän oli kylmä Martti-maisteri, joka sätti ja haukkui pienimmästäkin virheestä.
Nousin istumaan, vaikka päähän teki kipeää, ja pöydät ja tuolit keikahtelivat silmissäni kuin pienessä maanjäristyksessä. Olin tietenkin maisterin mielestä miunau pyörtyessäni kuin mikäkin posliinivauva. Ei hän varmaankaan luullut viimeisessä kiusanteossaan niin erinomaisesti onnistuvansa. Taisi säikähtää kelpo tavalla, koska niin hyväksi herkesi.
»Voitteko paremmin?» kysyi maisteri tarttuen olkapäihini tukeakseen kuten äiti horjahtelevaa pienokaistaan. (Sanoiko hän äsken minulle todellakin »lapsi kulta»?) Sydämeni sävähti uudelleen. Punastuin.
»Kiitos, oikein hyvin!»
Sitä minun ei olisi pitänyt sanoa, ei ainakaan nousta seisomaan, sillä maailma keikahti pahasti silmissäni, ja olisin varmasti saanut uuden ja paremman napsauksen pääkuoreeni, ellei maisteri olisi taasen temmannut minua syliinsä.
»Saatan itse teidät kotiinne, Liisa. Oskari, kutsukaapa ajuri! Te toiset rientäkää kotianne! Toivottavasti Liisa on huomenna aivan terve.»
Vastustelin. Olin kyllin vahva jo yksinkin kotia menemään. Tai Inki lähtee kanssani. Ei. Maisteri oli saanut päähänsä lähteä itse, ja siinä ei silloin vastustelu auttanut. Hetken kuluttua istuin hänen kanssaan ajurin rattailla niin nurkkaan painautuneena kuin suinkin mahdollista.