Vihdoin laukesi jännitys. Helsingistä tuli tieto. Martti-maisteri sen meille julisti, sillä johtaja sairasti parhaillaan angiinaa. Tulinen tuska sydämessä kuuntelin uusien ylioppilaiden nimiä. Olinkohan joukossa minä? Epäilys oli kalvanut mieltäni kovin koko kevään, sillä matematiikka putosi viimeisessä ponnistuksessa 4 1/2:een. Reaalikoe ja ainekirjoitus menivät kyllä loistavasti, mutta en uskaltanut niihin sentään toivoani perustaa.
Kaikkien toisten nimet oli maisteri jo luetellut. Hän pysähtyi ja katsahti minuun. Sydämeni lakkasi lyömästä. Reput, reput! Näin kolme, neljä maisteria tuijottamassa itseeni, sitten ne rupesivat heilumaan hurjassa vauhdissa ja lopuksi en nähnyt mitään.
»Ja Liisa Harju», kuului hyminä korvissani epäselvänä, kuin olisin kuunnellut pitkänmatkanpuhelua Helsingistä.
En muista mitään. Heräsin kuin unesta ja näin kaksi suurta, sinistä silmää hyvin lähellä omiani. Luulin aluksi uneksivani, mutta vähitellen tajunta palasi. Minut oli kannettu opettajahuoneen sohvalle, maisteri oli polvillaan vierelläni, toverit häärivät ympärilläni kuin muurahaiset.
»Hän toipuu jo! Hän toipuu jo!»
Yritin nousta istumaan, mutta pääni oli raskas kuin sementti tynnyri, se ei noussut.
Olin pyörtynyt ja kaatuessani iskenyt pääni lähellä olevan kaapin oveen.
»Pääsinkö minä ylioppilaaksi?»
»Pääsit, pääsit, lapsi kulta», kuulin maisterin sanovan niin oudon pehmeällä äänellä, että minun täytyi tuijottaa häneen pitkän aikaa, ennenkuin uskoin sanoja hänen lausumikseen. Tuollaisella äänellä hän ei ollut koskaan puhutellut minua.
Suloinen rauha virtasi mieleeni. Halusin kuolla, halusin kuolla siihen paikkaan hänen kätensä hiuksillani ja hyväilevä katseensa kasvoillani.