»Ei sydänsurua kasvoilla kannetakaan», jupisi hän hiljaa itsekseen.
Käännyin jälleen pianoon päin. Pidätetty suru, joka on viikkokaupalla jäytänyt mieltäni, raivosi sisässäni. Piano paukahteli.
Minua on petetty. Petettyjä narrattu kuin lasta! Mutta se onkin viimeinen kerta. Totisesti viimeinen!
Olen odottanut kirjettä kuin kahlekoira vapautta. Viikot ovat vierineet, kuukausi on kulunut, ei vain kirjettä ole selitykseksi kuulunut häneltä, joka lupasi tulla luokseni, mutta ei kuitenkaan tullut.
Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin temmata hänen kuvansa sydämestäni, repiä sen sadaksi sirpaleeksi ja polttaa ne, jokaisen erikseen, ja viskata tuhkat likakaivoon. Mutta en voi. Hänen muistonsa kiertää ja repii minua kuin hämähäkki verkkoonsa takertunutta kärpästä. Uudelleen ja yhä uudelleen elän muistossani hänen kanssansa vietetyt hetket. Ja niin hullu minä olen, että yksin ollessani vähän väliä avaan sylini sulkeakseni hänet siihen anteeksi antaen kaiken tuottamansa tuskan.
Hohhoo! Toivoisin, ettei toivotonta rakkautta olisi tämän ilman kannen alla, mutta jätän sellaisen toivon, koska se on turha.
Siitä ei siis pääse yli eikä ympäri, vaan minun täytyy olla rakastunut, toivottomasti rakastunut.
Kehenkä?
Kuuhun taivaalla! Opettajaani! Nuoreen, kauniiseen, kylmään opettajaani, joka monesti valkaisi nokkani liidulla rangaistukseksi tyhmyydestäni. Vihasin silloin häntä. En tiedä, milloin viha lie rakkaudeksi vaihtunut. Kahdeksannella luokalla, myöhään keväällä sen vasta huomasin.
Kirjoitukset oli kirjoitettu, tentit tentitty, odotettiin jännityksellä lakkia, kaikkien lukujen ja ponnistusten kruunua. Ei enää matematiikan Martti-maisterikaan niin julmalta tuntunut, vaikka sydän vielä säikähtyneenä hänet nähden pomppimaan rupesi.