Pari sekuntia myöhemmin jouduimme isäntäväen silmien eteen. Apteekkarin kieli lauloi kuin aisakello alamäessä. Vanha, isällinen ukko, joka varmasti kuuluu tohvelisankarien uljaaseen kaartiin.
Rouvan näin ensimmäisen kerran. Komea hän on. Aivan keisarinnamaisesti liikehtien hän toivotti meidät tervetulleiksi sekä muutamalla ankaralla silmäyksellä lopetti aviopuolisonsa vilkkaan pakinan. Näytti olevan äitipuoleni sukulaissielu. On itsestään selvää, etten havaintoni johdosta tuntenut minkäänlaisia sympaattisia tunteita emäntää kohtaan.
Mutta eipä siinä ollut paljon aikaa huomioida isäntäväkeä, sillä koko Latomeren hienosto oli avannut silmänsä selkoselälleen ja tuijotteli meitä kuin lehmä uutta konttia. Se ei tuntunut minusta oikein hyvältä eikä hienolta.
Jouduimme istumaan tuuhean palmun varjoon. Ympäristömme kuulosti olevan hienointa kermaa, sillä se puhui »fiinimpää» kieltäkin. Ruustinna, nimismiehen rouva ja meidän rouva olivat kukkoina sillä tunkiolla. Rauha ja minä näytimme olevan heille pelkkää ilmaa tervehdyksen jälkeen, vaikka keskustelun aiheena kuulinkin olevan pukuni ja hiukseni. Rouvien mielestä ei tuntunut olevan lainkaan sopivaa, että hiukseni olivat muodikkaan lyhyet, pukuni liian uudenaikainen ja etten ollut yhtään opettajattaren näköinen. Minunlaiseni esimerkki joka päivä silmien edessä tekee lapsetkin turhamaisiksi.
Olimme istuneet hiljaa nurkassamme, mutta nyt se alkoi jo tuntua sopimattomalta, niin jännittävää kuin olikin kuunnella arvosteluja itsestään. Meidän oli siirryttävä, mutta minne? Vanhat herrat olivat vetäytyneet apteekkarin huoneeseen tupakoimaan, ja rouvat muodostivat kolme-neljä innokkaasti juttelevaa kerhoa, joissa tietenkin analysoitiin jotakuta poissaolevaa lähimmäistä. Heitä ei sopinut häiritä. Viereisessä huoneessa pitivät nuoret hauskuutta. Sieltä kuului postineidin kaakattava ääni, apteekkineidin tirskunta, pankkineidin ja lukkarinneidin nauru ja neiti Iipon pehmeät kerakkeet. Tohtori Korpinen, suojeluskunnan aluepäällikköjä Berglund olivat siellä kavaljeereina ja kokosivat neitosten hymyjä.
Sinne piti meidänkin lähteä, tai muuten meidän sanottaisiin istuneen nurkassa kuin »siiville lyödyt kanat».
»Tule, Rauha, mennään mekin tuonne nuorten joukkoon!» sanoin nousten.
»Ei, ollaan tässä!» kuiskasi Rauha säikähtyneenä.
Nimismiehen rouva, keski-ikäinen, näivettynyt nainen, katsahti meihin ja hymyili ivallisesti.
»Emmehän voi tässäkään olla, sillä rouvien keskustelu ei ole nähtävästi aiottu meidän korviamme varten», kuiskasin vastaan, mutta niin, että arvoisat rouvat sen »sattumalta» kuulivat.