Kävin läpi kaikki häneltä saamani kirjeet. Missään niissä hän ei ollut suoraan sanonut rakastavansa minua. Kirjaimellisesti ei mikään lupaus häntä sitonut minuun. Mutta ne monet läpinäkyvät, arat ajatukset, jotka olin sykkivin riemuin lukenut rivien lomasta, ne olivat kuitenkin kuin sanaton lupaus, mihin olin uskonut, toivonut, luottanut. Minä hullu!
Olen koettanut saarnata järkeä hassulle sydämelleni. Turha vaiva! Tuskin saan kyynelet kuivumaan silmänurkastani, kun uudet jo kurkussa pallona pyörivät.
Lokakuun 31 p.
Nyt on koulu kuohuksissa kuin kepillä söhitty muurahaiskeko. On tapahtunut varkaus, ja vielä minun luokassani.
Olin jo tuudittanut itseni siihen uskoon, että lapseni (tarkoitan oppilaitani) ovat pieniä, siivettömiä kerubeja, joilla ei ole lainkaan taipumuksia suuriin synteihin. Nyt olen herännyt selkäpiitä karmivaan todellisuuteen.
Meillä on luokassa varas, oikea pitkäkyntinen. Hautoessani yksityisiä murheitani en lainkaan osannut aavistaa, että synkät myrskypilvet kasaantuivat koulumme taivaalle.
Maanantaina myrsky puhkesi.
Oli kaunokirjoitustunti. Kävelin ympäri luokkaa ja tarkastelin, tulivatko kaikki R:n koukut ja silmukat tehdyiksi taiteen sääntöjen mukaan. Väärennyksiä oli luonnollisestikin paljon. Niitä koetettiin oikoa kaikin voimin. Joka rivin jälkeen pantiin kynät pulpetille »lepäämään».
»Miksi Irma ei pane kynää pois kädestään?»
»Ei tämä ole se kynä, jolla kirjoitan. Tämä on toinen», puolustautui
Irma.