»Sinulle on kirje», ilmoitti Berglund heittäessään postini pöydälle. Kirje saa minut aina hätkähtämään ja iskemään sormeni siihen kotkana. Kirje oli Suomen Kuvalehden välissä. Vain koulukaupunkini postileima näkyi. Turha toivo sai sydämeni sykkimään nopeasti. Vapisevin käsin vetäisin kirjeen esiin.
Sisareni Kertun käsialaa!
Petyin kuin lapsi, joka luulee löytäneensä sokerijauhomaljan, mutta saakin suoloja suuhunsa. Viskasin kirjeen takaisin pöydälle ja tartuin Kuvalehteen. Selailtuani sen lävitse avasin kirjeeni.
Kirje sisälsi selostuksen kauhean pitkistä läksyistä, hirveän hauskoista tanssiaisista lyseon vuosijuhlassa, mahdottoman kauniista upseerista ja kamalan pitkästä kävelyretkestä mainitun upseerin kanssa.
Olin jo viskaamaisillani kirjeen pois, kun huomasin yhdessä nurkassa pienen ja suttuisen lisäkirjoituksen. Käänsin arkin ylösalaisin ja silmäilin huolettomasti sitä.
Kuinka usein se, mikä näyttää halvalta ja vähäpätöiseltä, minkä sivuutamme olkapään kohautuksella, antaakaan meille kirvelevimmät iskut!
Lisätöherrys oli mielijohteesta kirjoitettu, ilman mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mutta minulle se olikin tärkeintä maailmassa. Henki aivan salpautui. Silmät himmenivät. Täytyi mennä ikkunan luo. Himmeä iltahämy ei riittänyt. Väänsin kaikki lamput palamaan. Jos silmäni olisivat olleet etanan silmät, olisivat ne ainakin metrin pullistuneet kuopistaan. Nyt täytyi kirje nostaa nenään kiinni. Oli välttämätöntä lukea oikein jok'ikinen sana.
»Muistat kai vielä Martti-maisteria, kiukkuista matematiikan opettajaa, 'munkkia'? Hän on nyt vihdoinkin koko tunnetun maailman ihmeeksi ja kummaksi rakastunut meidän uuteen piirustuksenopettajaan.»
Ei se ollut tuon kummempi lause, eikä läheskään niin siististi kirjoitettu kuin tämä tässä, mutta se sammutti minussa jotakin, sammutti kuin tuulenpuuska lepattavan kynttilänliekin yksinäisen samoojan kädestä.
Kaikki toivo on mennyttä. Niin paljon kuin olenkin surrut hänen vaikenemistaan, olen kuitenkin vielä elänyt lepattavan toivon varassa, odottanut ihmettä. En ole voinut uskoa vakaasti sydämessäni, että hänenkaltaisensa mies voisi leikitellä toisen pyhimmillä tunteilla. Nyt on pakko uskoa. Olen lukenut lauseen niin moneen kertaan, että jokainen sen sotkuinen kirjainkin on kaivertunut mieleeni.