»Et tuntenut!»
»Niin. Meillä ei ollut harmaata aavistustakaan toisistamme. Se oli oikea ensinäkemän rakkaus. Ikävä vain, ettei se ollut molemminpuolinen.»
Kerroin tapauksen. Rauha ei lainkaan yhtynyt ilooni. Totisena kuin lasinvetäjän hevonen hän kuunteli nauruani.
»Et kai ole pahoillasi, että annoin hänelle rukkaset?» ilveilin.
»En. Mutta et sinäkään nauraisi, jos tietäisit, millainen raukka hän on.» Ja Rauha kertoi tavallisen tarinan miehestä, joka oli perinyt yllin kyllin maallista mammonaa isältään, mutta joka oli antanut sen kaiken virrata kurkkunsa kautta avaraan maailmaan. Nyt kiertelee hän tyhjäntoimittajana kylästä kylään, ja minkä pennin saa, sen juo. Välistä hän pistäytyy sisarensa, Luoman emännän, luona. Kun tämä varustaa veljensä kunnollisilla vaatteilla, häviää hän taas, vaihtaa vaatteet risoihin ja juo välirahat.
»Tiedätkö, miksi hän rupesi juomaan?»
»Huvikseen, näyttääkseen miehuuttaan, kuten niin monet muutkin miesraukat.»
Oma syynsä sitten! En ollenkaan sääli tuollaisia renttuja. Ihmettelen, miksi häntä ei ole jo pistetty lukkojen taa lainrikkojana. Tai mitäpä ihmettelisin! Kukapa hänet sinne toimittaisi? Ei toinen koira toisen hännälle polje. Tässäkin kylässä on kuulemani ja näkemäni mukaan kolme (3) ehdottomasti raitista miestä: rovasti, Seppälän Eetu (körttiläinen) ja Berglund. Kun oikein vakavasti ajattelee tätäkin asiaa, niin humalaisen aiheuttama nauru sammuu. Onkohan koko Suomessa sama suhde vallitsemassa raittiiden ja alkoholistien välillä kuin tässä pienessä kylässä?
Lokakuun 20 p.
Ei näy edellisenä päivänä osaavan aavistaa, mitä seuraava lahjoittaa. Eilen nauroin itseni melkein sairaaksi, tänään olen itkenyt silmäni punaisiksi ja pääni raskaaksi lyijykuulaksi. »Itku pitkästä ilosta», varoitti ennen isoisä pehtorin mukuloita ja minua, kun teuhasimme ja käänsimme tuvan ylösalaisin. Usein seurasikin selkäsauna, ellei toisille, niin minulle ainakin.