»Enpäs ollut!»
Lopetin kuulusteluni siihen. Välitunnilla kerroin tapauksen opettajatovereille. Johtaja aukaisi varastokaapin oven. Sieltähän ne kynät ja kumit olivatkin lähteneet maailmalle.
Tänään oli poliisitutkinto. Minä olin poliisi. Johtaja ja tytön isä olivat läsnä. Mutta tyttö ei tunnustanut. Ei, vaikka asia näytettiin niin toteen kuin yleensä asia voidaan näyttää. Sellaista rikollista sisua en ole vielä eläissäni nähnyt. Tytön isä itki kuin pieni lapsi, ja Iipollakin olivat vedet silmissä, mutta tyttö vain naureskeli. Hirveätä! Olen vieläkin aivan järkytetty.
Iltapäivällä oli johtokunnan kokous. Tyttö erotettiin koulusta ja lähetetään kasvatuslaitokseen.
Entäs vielä! Sillä aikaa kuin me pidimme poliisikuulustelua opettajanhuoneessa, oli yksi ensiosaston poikaviikari telmiessään juossut päin ikkunaa. Ikkuna meni säpäleiksi ja samaten pojan naama.
Luokassa syntyi yleinen ulina ja huuto. Ryntäsimme kaikki neljä opettajaa luokkaan. Hirveätä aavistimme, mutta hirveätä saimme nähdäkin. Pojan nenä roikkui toisella poskella, ja verta pursui haavasta kuin tapinreiästä.
Käännyin heti ja juoksin soittamaan lääkäriä.
»Tämä kouluhan on tullut varkaiden ja tappelijoiden tyyssijaksi», kuulin rouva Iipon huomauttavan viereisessä huoneessa, kun puhelin tohtorille opettajan työhuoneessa.
»Neidin luokka on ruvennut kovasti kunnostautumaan. Ensin varkaus, nyt tappelu», virkahti neiti Iippo myrkyllisesti hymyillen.
Heitin kiukkuisen silmäyksen sohvalla loikovaan neitiin. Olisin voinut vaikka purra häntä, jos olisi ollut aikaa. Onneksi ei ollut.