»Päästä irti käteni! Inhoan! Kaikki miehet ovat samanlaisia roikaleita, pettureita…!»
»Mitä vielä?»
Hän piti kättäni kuin ruuvipihdeissä. Koetin kiemurrella vapaaksi, mutta en päässyt. Raivoissani lävähytin häntä toisella kädelläni korvalle. Hän lehahti punaiseksi kuin kekäle. Käteni pääsi vapaaksi.
Kiljahtaen hyökkäsi Rauha väliin. Berglund siirsi hänet sievästi syrjään.
»Toiselle korvalle myös!» virkkoi hän tyynesti, vaikka sieraimet vapisivatkin. »Lyö vain! Lyö niin monta kertaa kuin luulet minunlaiseni roikaleen ansaitsevan.»
Tulin järkiini. Häpesin.
»Suo anteeksi!» mutisin. Kuinkahan äitipuoleni olisikaan nauttinut, jos olisi nähnyt raivostumiseni.
»Yhdellä ehdolla. Haluan saada sinut ymmärtämään tekoni, sillä muuten olen silmissäsi aina musta lammas. Rauha, myös sinä voit kuulla tarinani.»
Hetkistä myöhemmin istuimme salissani uunin edessä kuunnellen
Berglundin kertomusta.
»Elämäni tarina on lyhyt», alkoi hän. Ääni oli kumea. Syvät tuskan piirrot suupielissä hän tuijotti hiillokseen. »Kolmisenkymmentä vuotta sitten synnyin yksinäisen naisen yksinäisenä poikana. Myöhemmin sain isäpuolen. Uudessa kodissa oli sikamainen kohtelu. Karkasin merille. Merimiehen elämä ei ole mamsellin elämää neitsytkammiossa. Se ei miellyttänyt minua. Isäni lienee ollut herra. Palasin maihin. Ryhdyin suorittamaan kansakoulukurssia. Opettajani oli nainen. Kävi niin, että jouduin väleihin tämän kymmentä vuotta vanhemman naisen kanssa. Hän ei halunnut kuitenkaan tulla raa'an työmiehen vaimoksi. Hän antoi rahat, ja minä menin seminaariin. En elellyt säästäen. Elin komeasti kerran saadessani. Kolmisen vuotta sitten tulin opettajaksi, ja minun piti mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta meille syntyi erimielisyyttä. Hän halusi olla kaupungissa, minä maalla. Emme kumpikaan antaneet perään toisillemme. Tähän saakka on erimielisyyttä jatkunut. Nyt hän suostuu tulemaan maalle. Menimme kihloihin. En voinut muuta.»