»Miksi et kerro morsiamellesi suoraan, ettet pidä hänestä. Usko minua, hän vapauttaa sinut heti!»
»Entäs velka?»
»Jos rakastaisit oikein sydämestäsi jotakuta toista, niin siinä eivät velat ja muut seikat haittaisi.»
Hän ei virkkanut mitään, tuijotti vain tuleen synkein silmin.
»Kehenkähän hän mahtaa olla rakastunut?» ajattelin.
»Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä»,
kuului Rauha laulavan kamarissaan. Emäntä oli siis saanut asiansa toimitetuksi. Kohotin katseeni kenkieni kärjestä Berglundiin aikoen huomauttaa jotakin Rauhan kauniista lauluäänestä, mutta ehdin hoksata oudon ilmeen hänen silmissään.
Ohoo! Olinpa minä ollut sokea, oikea hölmö, kun en ennemmin ollut tuota hoksannut! Monet seikat selvenivät. Ilmankos Berglund niin mielellään istuu iltakaudet Rauhan majassa!
Mutta Rauha! Mahtaakohan Berglund olla se kuu, jota hän rakastaa? Jos niin on, niin hänenä minä ottaisin heti leipävartaan ja pudottaa jysäyttäisin kuun syliini enkä turhia surisi.
»Rohkea rokan syö» on tunnuslauseeni. Rykäisin kurkkuni selväksi.