»Onko hän antanut rukkaset?»
Kysymykseni pudottaa ropsautti sulhasmiehen maahan paratiisista, jonne hän oli omin luvin lentänyt. Hän ei tajunnut kysymystäni. Toistin sen ja tein pienen päänheilahduksen naapuriin päin.
»En ole kosinutkaan.»
Suuni oli auki sekalaisista tunteista. Kieleni ei kyennyt kääntymään.
Berglund nousi. Äskeinen tunteellisuus oli tipotiessään. Yhtä asiallisella äänellä kuin opettaessaan lapsille »Lontoo on Englannin pääkaupunki» hän selitti, ettei kahden köyhän ja velkaisen kannata mennä naimisiin. Rakkaus ajan oloon hiiltyy, hiipuu ja sammuu. Sitäpaitsi hän tiesi olevansa yhdentekevä olio mainitulle neitoselle.
Minulla on iso mustelma oikean kämmenen syrjässä. Iskin sen pöydän laitaan ja toivotin kaikki miehet siihen kiehuvaan pikipataan, jota pahassa paikassa lämmitetään meikäläisen ihmisen hurskailla toivomuksilla. Mustelman sain tietenkin vasta Berglundin poistuttua.
Loppujen lopuksi miehet ovat taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä.
Joulukuun 4 p.
Ei mikään ole ihmiselle sen nöyryyttävämpää kuin että hän yhtenä kauniina päivänä huomaa olevansa aasi, pitkäkorvainen aasi. Jos äitirouva, Kerttu, rouva tai neiti Iippo, kuka hyvänsä ystävä tai vihamies ilmoittaa aasimaisuuden valituin sanoin, ei se ole ollenkaan niin syvästi nöyryyttävää kuin oma huomio, sillä ovathan omat hyvät käsitykset sentään tallella, ja lausunto selitetään epäonnistuneeksi parjaukseksi.
Tänään, joulukuun neljäntenä, minä huomasin olleeni aasi, tai ainakin vaeltaneeni silmät aasimaisesti ummessa.