Olen luullut omaavani jotakuinkin nasevan huomiokyvyn, mutta luulo ei ole tiedon arvoinen. Tästä päivästä lähtien en luule mitään sellaista. Aasimainen en aio kuitenkaan olla.
Olen keksinyt suuren salaisuuden. Olen keksinyt Rauhan »kuun».
Aasimaisuuteni on siinä, etten sitä ole jo ennemmin keksinyt.
Berglund oli kuu, Rauhan kuu!
Päästyäni selville Berglundin sydämen salaisuuksista valtasi minut vastustamaton halu kurkistaa myös Rauhan tunteitten salakammioon.
Kahtena päivänä vaanin punastumista, kaihoisaa katsetta, huulten värinää, säpsähdystä, mutta turhaan. Rauha oli rauhallinen, kuten aina muulloinkin, kohteli ja katseli Berglundia kuin veljeä, ehkä niinkuin hiukan epäsovussa olevaa veljeä.
Mutta kun epäilys oli herännyt, ei se vain niin ota kuollakseen.
»Mikä minussa oikein on hullusti, kun sinä jo kolmatta päivää tuijottelet minuun?» kysyi Rauha tänään, kun palasimme luokista.
Rehellisyys maan perii.
»Ajattelen sitä kuuta, johon olet rakastunut.»
Tyttö säpsähti, karahti punaiseksi ja vilkaisi hätääntyneenä Berglundiin, joka siinä lähistöllä ripitti erästä poikaviikaria liian kovista lumipalloista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun. Niissä oli niin paheksiva, nuhteleva ilme, että kaduin avosuisuuttani.