Katumus oli kuitenkin lyhyt vilahdus. Totuuden paljastuminen oli selvä. Siinä oli kaksi ihmislasta, jotka rakastivat toisiaan (kuten eräässä laulussakin kauniisti lauletaan) ja antoivat aivan turhan tähden eron ja surun toukan sydämensä seinämiä järsiä.
Lämpimän auttamisajatuksen läiskyessä rinnassani tartuin Rauhan käsivarteen.
»Älä pahastu, ystävä kulta, mutta kuu on nyt niin alhaalla, että leipävartaalla sen voit pudottaa alas!»
Kiihtyneenä, jollaisena en häntä ole ennen nähnyt, tempasi hän itsensä irti, purskahti itkuun ja juoksi huoneisiinsa.
Sormi suussa, pää painuksissa menin omaan majaani. Minun oli niin paha olla, ilkeä suorastaan. Kuka käski panna lusikkaani vieraaseen ruokaan!
Silmät punaisina Rauha tuli keittämään. Arkailimme toisiamme. Vihdoin sain ylpeän sisuni kuiskaamaan anteeksipyynnön.
»Mitä anteeksipyytämistä siinä on. Olihan sinulla oikeus ystävänä antaa neuvosi. Mutta ymmärräthän, etten voi leipävarrasta käyttää, ellei hän tahdo.»
Kohtaus päättyi aito naisellisella tavalla kyyneliin ja syleilyihin.
Näytän kehittyvän naiselliseksi pitkin askelin.
Joulukuun 13 p.
Puhaltelin saippuakuplia iltani iloksi. Se on niin romanttista hommaa. Välskärin Kertomuksissa Ester Larssonkin puhalteli saippuakuplia ullakkokamarinsa ikkunasta ja haaveili kuninkaista ja Bertelsköldeistä.