— Tahdotko, että minä seuraisin sinun mukanasi?
— Mitä minä sinutta tekisin, Saimi? Kuinka voit hetkeäkään epäillä, että eroaisin sinusta?
Ja kiihkoissaan Leino sulki Saimin syliinsä, suuteli hänen silmiään ja suutaan ja sanoi:
— Me lähdemme yhdessä kaikkiin noihin maihin, jonne mielesi aina on ikävöinyt. Sinä rohkaiset minua suorittaessani tätä tehtävääni… Sinä annat minulle siihen voimaa, Saimi… Oi! kuinka minä sinua rakastan! Mutta minä tahdon omistaa sinut kokonaan, huudahti hän kärsimättömästi.
Vavisten Saimi painautui hetkeksi hänen syliinsä antautuen kokonaan rakkautensa ja isänmaallisen innostuksensa valtaan, unohtaen kaiken muun, niin kauan kuin rakkauden ja nautinnon väristystä kesti.
Sitten hän sanoi heikolla äänellä:
— Entäs Olavi?
Äkillisellä ja vaistomaisella liikkeellä Leino työnsi hänet luotaan.
— Olavi, toisti hän synkkänä… olisihan järjetöntä ottaa niin pieni lapsi mukaan matkalle… Se kestää epäilemättä useampia kuukausia…
Leino koetti löytää jotain tekosyytä, joka loukkaamatta äitiä vakuuttaisi hänelle, että hänen täytyi matkustaa ilman lasta. Olavi olisi vain pilannut hänen onneaan tällä matkalla, joka merkitsisi hänelle tavatonta voittoa.