Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret veritäplät.
Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.
Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.
Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi voinut luulla sitä asumattomaksi.
Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.
Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään. Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.
Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus, joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret, teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.
Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.
Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa…
Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä syvää alakuloisuutta.