Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi rakentaen uudelleen tuulentupiaan.
Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen ja vieläkin enemmän! … hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen, harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja onnea… Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!
Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät pureksivat puna-apilasta…
Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!
Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän toivoakaan sen suurempaa onnea?
Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa, ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti, niin ainakin Saimi luuli.
Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä, ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.
Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä, päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.
Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa, ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.
Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! …