Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa suloista lämpöään yli heränneen luonnon… töin-tuskin se suo itselleen parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.
Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.
Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista…
Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.
Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!
Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja antautuvat epäröimättä elämän iloon.
Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.
Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa silmissä taivas kuvastuu.
Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja, jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.
Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.