Nils puhui hitaasti ja lempeästi, syvästi liikutettuna Saimin surusta; omantunnonvaivat painostivat häntä ja hän tunsi nöyryytystä, kun hän, Nils af Ek, tuo täydellinen gentlemanni, oli voinut niin syvästi alentaa itsensä!
Saimi kuunteli kiihkeästi hänen sanojaan, jotka hän tiesi tosiksi. Ja Nilsin lupaukset lepyttivät hänen mieltään. Keskellä suurta surua tuntui niin hyvältä, kun joku hiukan hemmotteli, kun sai antautua toiveiden valtaan ja uskoa vielä onneen, tuohon suureen onneen, jota hän kaipasi koko sielunsa kiihkeydellä!
Ja Saimi antoi miehelleen anteeksi, tämän kerran, täydestä sydämestä…
IV
Kevät oli tullut.
Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.
Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista, loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät, liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään kevään ihanuutta.
Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi, jolloin Suomen kesä kestää.
Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?
Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat parhaansa mukaan.