Oi! julma kohtalo, joka niin armottomasti oli repinyt rikki Saimin kauniit kuvittelut! Ja kohta kohdalta Saimi kävi ajatuksissaan läpi tuon hirveän kohtauksen tupakkahuoneessa… Hän olisi tahtonut unohtaa sen vaikutuksen, jonka Nils sinä hetkenä oli tehnyt häneen, hänen kaunis Nilsinsä. Vaan ei… tuo muisto ei väistynyt, vaan kummitteli yhä hänen mielessään!
Tuska nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hän nieli ne tarmokkaasti ja puri nenäliinaansa, jotta hän ei Nilsin nähden itkisi. Hänen aavistuksensa ei ollut siis väärä! Synkkä varjo eroitti heidät toisistaan: hänen miehensä oli siis myöskin tämän intohimon orja, joka rasitti koko maata, yhtä hyvin säätyläisluokkaa kuin itse kansaakin. Kaikista paheista oli juoppous Saimille kaikista vastenmielisin, sillä se riisti ihmiseltä koko hänen arvonsa ja paljasti eläimen hänessä koko alastomuudessaan.
Ja millainen olisi hänen tulevaisuutensa sekä sen lapsen, jota he odottivat? Tämä kysymys poltti kuin tuli Saimin aivoja. Muodostaisiko lapsi, perinnöllisyyden leppymättömän lain mukaan, uuden renkaan tämän heikontuneen suvun pitkässä ketjussa? Vai voittaisiko Saimin perheen terve ja voimakas veri? Tämä kysymys kiusasi ja kidutti häntä.
Hevoset kiitivät äänettömästi metsän läpi, joka oli niin tiheä, että kuun säteet töin-tuskin saattoivat luoda siihen valoaan. Oksien lomissa oli Saimi näkevinään susien kiiluvia silmiä. Suuressa tuskassaan hänestä tuntui ikäänkuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla, hän oli mielestään aivan yksin ja hyljättynä koko suuressa, avarassa maailmassa…
Kuka voisi neuvoa häntä? Kelle hän voisi tuskaansa valittaa?
Anopilleenko? Ei koskaan! Hän ei rakastanut Saimia. Ja mitäpä muuta neuvoa hän olisi voinut antaa, kuin käskeä alistumaan kohtaloonsa?
Maailman silmissä Nilsin kevytmielisyys ei ollut moitittavaa. Samaa saivat monet muutkin nuoret naiset kokea joka päivä, mutta he tyytyivät osaansa ja olivat siitä huolimatta onnellisia. Hän ei ollut heidän kaltaisensa, sen hän tiesi.
Kuinka surkealta elämä nyt hänestä tuntui! Ja voimatta enää hillitä kyyneleitään hän purskahti itkuun.
Nils kumartui pelästyneenä hänen puoleensa ja koetti lyhtyjen heikossa valossa nähdä hänen silmiään. Mutta Saimi painoi nyyhkyttäessään päänsä itsepäisesti alas.
— Saimi, sanoi Nils epätoivoissaan nähdessään hänen tuskansa, anna minulle anteeksi! Minä olen pahasti sinua loukannut, mutta minä lupaan, ettei sitä tapahdu enää toista kertaa, ei koskaan… Jospa tietäisit, kuinka helposti voi joutua kiusauksen valtaan! Tapaa jonkun ystävän, joka kehoittaa juomaan, eikä voi kieltäytyä. Juo lasin… ja sitten, siinä sitä on… Mutta minä vannon sinulle, ettei se merkitse mitään ja että hillitsen itseni toiste.