Vihdoinkin illallinen oli lopussa!

Salissa rouva af Ek ja nuori pari jättivät hyvästi viimeisiltä vierailta.

Nilsin äiti huomasi, miten väsynyt ja alakuloinen Saimi oli, ja mielissään niistä ystävällisistä sanoista, joilla senaattori oli kehunut hänen miniäänsä, koetti hän kehoittaa Saimia jäämään yöksi hänen luokseen eikä lähtemään keskellä yötä tuolle kahdenkymmen kilometrin pituiselle matkalle.

Mutta Saimi halusi lähteä, sillä ajuri ja hevoset olivat jo tunnin aikaa odottaneet oven edustalla… Sitä paitsi oli kaunis kuutamo!

— Puolessatoista tunnissa me olemme kotona, lisäsi hän; ja hän suuteli anoppiaan paljoa sydämellisemmin kuin tavallisesti.

Tänä iltana hän oli hämärästi aavistanut, mitä suuruutta ja voimaa piili tässä naisessa.

Ken saattoi tietää, mitä nöyryytyksiä ja suruja hän oli saanut kestää miehensä vuoksi! … Ehkäpä hänen kylmyytensä ja jäykkyytensä ei ollutkaan muuta kuin naamari, jonka taakse hän kätki sydämensä tuskat.

Kuinka rikkirevitty sekä moraalisesti että ruumiillisesti hän itsekin oli tämän illan jälkeen, joka oli alkanut niin loistavasti!

Syyttäen suurta väsymystä hän keskeytti Nilsin, joka heidän ajaessaan aikoi selittää ja kaunistella käytöstään. Painautuneena nurkkaansa, pää tyynyn varassa Saimi vaipui omiin ajatuksiinsa, ja Nils, joka tahtoi ottaa huomioon hänen toiveensa, oli myös nukkuvinansa…

Mikä surkea kotimatka! Mikä hirveä herääminen!