— Juuri äsken, vastasi kapteeni, joka oli silmännyt kirjastoon, missä vieraat nousivat paikoiltaan yhtyäkseen naisten joukkoon salissa.
— No, kiiruhtakaamme sitten mekin!
Ja Saimi tarttui miehensä käsivarteen ja vei hänet mukanaan. Pää pystyssä hän astui anoppinsa eteen juuri parhaiksi, että Nils saattoi tarjota käsivartensa eräälle vanhemmalle leskirouvalle saattaakseen hänet ruokasaliin, jossa illallinen oli tarjona pienten pöytien ääressä.
Mutta mitä hirveitä tuskia Saimi saikaan kestää näiden illallisten aikana, jolloin Nilsin oli pakko, vanhaan ruotsalaiseen tapaan, juoda kunkin vieraan malja eriksensä!
Saimi huomasi, että hänen huulensa töin-tuskin koskettivat shampanjalasia. Joka hetki hänen silmänsä kääntyivät Saimiin, joka itsepäisesti katsoi vain muualle.
Nils oli niin huomaavainen ja hellä Saimia kohtaan, että toiset nimittivät heitä turturikyyhkysiksi ja laskivat aivan peittelemättä heistä leikkiä.
Mutta Saimi vastasi hymyillen ja ivallisesti ja niin rohkeasti noihin hyökkäyksiin, että hän itsekin hämmästyi.
Nilsin äiti, joka tunsi poikansa, huomasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan tavallisessa mielentilassaan… Mikähän häntä vaivasi? Hän näytti aivan kuin selkäänsäsaaneelta koiralta, joka koetti kiemailla.
Sitä paitsi Saimin kalpeat kasvot, jotka tavallisesti rusoittivat, ilmaisivat liikutusta. Hänen silmiensä pohjalla välkkyi tuskallisia ajatuksia. Rouva af Ek tunsi, että jotakin salaperäistä oli ilmassa. Ehkäpä Nils oli huomannut, miten sopimattomasti Saimi oli kiemaillut vanhan senaattorin kanssa ja mustasukkaisuudessaan nostanut siitä melua.
Mutta kohteliaana emäntänä ei hänen sopinut liiaksi panna huomiota lapsiinsa.