— Nils!
Nils käänsi päänsä häntä kohti.
— Ah! sinäkö siellä olet, Saimi, sanoi hän hämmästyneenä ja nousi vaivoin ylös. Minun tuli kylmä ajaessa ja siksi olen hiukan lämmitellyt itseäni, sanoi hän puolustuksekseen.
Panematta vähintäkään huomiota kapteeniin, joka kykeni paremmin hillitsemään itseänsä ja kumarsi syvään, ikäänkuin hän olisi ollut hovissa, lähestyi Saimi Nilsiä ja voittaen vihansa Etterin vuoksi hän sanoi kuiskaten:
— Tule, Nils, äitisi kysyi sinua.
Nils punastui, sillä Saimin äänestä hän kuuli, että tämä oli huomannut hänen tilansa, ja hämillään hän änkytti:
— Heti paikalla.
Hän kaatoi epävakavalla kädellä sodavettä suureen lasiin, jonka pohjalla oli jäitä, ja tyhjensi sen.
Saimin tuskallisen katseen seuraamana hän astui sitten ikkunan luo ja avasi sen. Raitis ilma virkisti häntä. Hän katsoi hetken aikaa rukoilevasti Saimiin, joka odotti yhä ääneti ja niin kalpeana, että Nils tunsi katumusta sydämessään. Äänettömyys kiusasi häntä siihen määrään, että hän vihdoin uskalsi kysyä:
— Joko on kutsuttu illalliselle?