— Me olemme yhtä mieltä: suomenmieliset ja ruotsinmieliset, eikö totta, rouva?
Oi! mikä vahinko, ettei Nils ollut salissa. Saimi läksi etsimään häntä kertoakseen hänelle kohtauksestaan senaattorin kanssa. Avomielisyydessään hän halusi aina ilmaista Nilsille kaikki tunteensa, varsinkin kun hän tiesi, kuinka ylpeä hän oli vaimonsa voitoista…
Saimi etsi häntä kirjastosta, jossa herrat pelasivat whistiä pienten pöytien ääressä. Hän ei ollut siellä. Hän astui edemmäksi, kulki pienen pitkulaisen huoneen läpi, jossa ei ollut ketään ja aikoi juuri astua kamariin, joka oli varattu tupakoitsijoille.
Mutta hän pysähtyi huoneen kynnykselle aivan kivettyneenä tuntien tukehduttavaa tunnetta kurkussaan. Sinisen tupakansavun läpi hän näki kaksi herraa totia juomassa pienen pöydän ääressä, joka oli täynnä konjakkipulloja.
Toinen heistä oli Nils.
Loikoen nojatuolissa, kasvot punoittavina, silmissä tiedoton, hämärä katse, ja huulet idioottisessa hymyssä hän kuunteli vastassaan istuvan serkkunsa, kapteeni Etterin kovaäänistä pilapuhetta.
Tyhjät pullot heidän edessään todistivat, että he olivat tyhjentäneet lukemattomia totilaseja.
Kauhuissaan, silmät pyöreinä, voimatta uskoa todeksi tätä alentavaa näkyä Saimi tarkasteli hetken aikaa molempia miehiä.
Hän oli aina vihannut tätä Nilsin serkkua, joka huolimatta nimestään ja kapteenin arvostaan keisarillisessa kaartissa Pietarissa, oli irstas ja huikentelevainen mies. Hän se sai Nilsinkin viekoitelluksi juomaan!
Saimin ensimäinen tunne oli paeta heti pois ja koettaa unohtaa tämä vastenmielinen näky. Mutta samalla heräsi hänessä naisen, vaimon vaisto toista tunnetta voimakkaampana, joka kehoitti häntä pelastamaan Nilsin kunnian tässä seurapiirissä, joka iloitsisi vain jokaisesta skandaalista, joka kohtaisi tätä kadehdittua naista. Ja käheällä äänellä, jota Saimi ei tuntenut omakseen, hän huudahti: