Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy mukavaan, matalaan nojatuoliin.
Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.
Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet, selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.
Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies, hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.
Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa, vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli nimensäkin saanut.
Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen naimattoman neiden oma.
Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen ja henkisen ihanteen kaipuun.
Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa, vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti seurannut oman sielunsa kehitystä.
Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt, tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!
Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli tullut ratkaistuksi.