Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja notkeasti laivaan.

Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien- ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa sanaakaan tällaisessa melussa.

Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan kokkapuolelta… Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön, jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.

Silmät ilosta loistaen hän huudahti:

— Onnea matkalle.

Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.

Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin nuorena poikanakin… Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri vivahdukset… Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet, joiden seurassa hän tavallisesti oli… Yksin hänen käytöksensä, hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta aistia… Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut tavallinen Suomessa… Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan oli Saimi kiinnittänyt huomionsa…

— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä, tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva ja hipiä kalpea… Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä, pyöreäkasvoisia ja punakoita… Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi, jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen…

Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun… Ja hän tunsi olevansa vähemmän yksin maailmassa…