Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin ennenkin… Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä heijastui yhteinen ilo.
Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:
— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! … aina valmis lausumaan lohduttavia sanoja… Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.
— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa, kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi nauraen.
Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta höyryaluksesta tuprusi savua…
— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.
— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino hämmästyneenä.
— Olin… Entäs te? …
— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua puoleenne…
— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää teidät Viikin kartanoonkin… Huomenna tulen luennolle ja niinpian kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme. Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?