— Nils af Ekin… Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin kartanossa, lähellä Helsinkiä.
— Entäs… oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni, huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui…
Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!
— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.
Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.
Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:
— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä, olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan kauniissa puutarhassa… Rakas vanha Saarila! … Käyttekö siellä usein?
— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni… Ja Saarila on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta… Oi! muistattehan, Aarno… — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja »luutnantinsydämiä»?
— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa, yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot… Ja minä ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka kiusasi minua alituisesti… Nyt minun keijukaisprinsessastani on tullut hieno nainen ja onnellinen äiti…
— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä, huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä oli kovin surullinen… Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia teidän matkojanne sanomalehdistä… Kaiken sen, minkä he ovat kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa. Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa, ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa… Minä tiedän, että olette monen tieteellisen seuran jäsen… Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta lapsuudenystävästäni… ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet jälleen.