Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina tänne saakka…
— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan, ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin…
Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan tuskanhuuto…
VII
Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino, pitkässä mustassa takissa astui kateederiin… Valo, joka lankesi liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa ja voimakasta profiiliansa…
Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan alkuperästä.
Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa… Hänen metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa…
Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat siirtyneet pohjoisempiin maihin.
»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden runoniekkojen ihmeellisiä runoja…»
Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä… Hänen suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui, sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen, taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut…