Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin…
»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän … Minä panen siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen rajat ovat jo tarkalleen määrätyt… Ne syntyvät kansojen olemassaolon kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen… Ja tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta, muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa… Ja kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää, jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen…»
Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat…
Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien katseillaan Saimia… Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot…
Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:
»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi… Mutta samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita… Miten paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! … Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä onnen aikaa… Eläköön Suomi ja suomalaisuus! …»
Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.
Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut… Saimi oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili, eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana… Ja hän oli täydellisesti onnistunut.
Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi hänen katseeseensa.
Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.