Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.
Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa. Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen kuin tänä hetkenä.
— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.
— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä selityksiä.
Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.
— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.
— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka… Nehän huusivat kuin hullut…
Saimi ei vastannut mitään.
— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa…
— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli seurata Nilsiä sinne.