— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea, vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen, niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.
— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.
Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan Sarah Bernhardt.
Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.
Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja sanoi hiukan äreästi:
— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus… Voi sitä miekkosta! Hänellä on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!
— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista, sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti ja ikävästi sanottavansa.
— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa meitä käynnillään?
— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.
— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.