VIII
Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.
Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia, huvitti häntä…
Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne…
Hän oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei hän kuullut lainkaan, kun palvelijatar ilmestyi salin lasiovelle ja kysyi, ottaako rouva herra Leinon vastaan. Hän sai uudistaa kysymyksensä.
— Herra… ei ole kotona. Sanoitteko herra Leino? … No, mutta tietysti, käskekää astumaan sisään ja ilmoittakaa herralle kun hän palaa kotiin… vastasi Saimi iloisen yllätyksen vallassa.
Ja heittäen romaaninsa hän tarkasteli nopeasti pukuansa; hänellä oli yllään vaaleansininen pumpulihame, joka oli koristettu vadstenalaisilla pitseillä. Se puki häntä, sen hän tiesi. Hänellä oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti kiinnittää parilla hiusneulalla tuulessa pörrööntyneet suortuvansa, kun tohtori Leino visiittipuvussa ilmestyi hänen eteensä.
— Suokaa anteeksi, että otan teidät täällä vastaan, sanoi Saimi pyytäen häntä istumaan; mutta minä rakastan tätä nurkkaa ja täällä minä istun aina lähimpien ystävieni kanssa.
— Kuinkas muuten, Saimi! Tämä veranda on ihana. Ja millainen näköala täältä on! Aivan verraton! huudahti Leino.
— Eikö totta? Eipä uskoisi olevansa kylmässä Suomessa, aivan pohjoisnavan kynnyksellä, sanoi Saimi ylpeänä.