Kahden valkoisen pylvään välissä, joita köynnösruusut kokonaan peittivät, istuivat he yhdessä jutellen, taustanaan syvänsininen meri, jonka pinnalla purjeveneet kiitivät levitetyin siivin kuin valkoiset joutsenet. Ja keskellä meren sineä kohosi tummina pilkkuina saaria ja luotoja, milloin paljaita kalliokareja, joilla lokit ja villihanhet asustivat, milloin hymyileviä saaria, joilla vihannat koivut rehoittivat. Puutarha, jonka keskellä kartano sijaitsi, laskeutui aina meren rantaan saakka.
Kaukana taivaanrannassa kulki Ruotsia kohti suuri höyrylaiva tupruttaen sakeaa savua…
— Kun näen noiden laivojen kulkevan ohi, kuvailen aina mielessäni seisovani niiden kannella ja kulkevani kauas, kauas tuntemattomiin maihin… Mutta tuolla on se, joka saa kaikki salaperäiset matkani häipymään…
Ja Saimi osoitti kädellään Olavia, joka vaaleine kiharineen ja valkoisessa puvussaan näytti keskellä ruohokenttää ikäänkuin suurelta päivänkakkaralta…
Silmät pyöreinä päässä, sormi suussa poika tarkasteli vierasta herraa äidin rinnalla.
— Tulehan pian, kultaseni, tule tervehtimään Aarno-setää, sanoi Saimi pojalle.
Pienokainen totteli heti. Heittäen hoitajansa hän suuntasi askeleensa verandaa kohti. Astuen sitten suoraan Leinon luo hän ojensi hänelle pienen kätensä ja sanoi:
— Hyvää päivää, setä!
— Terve, pikku Olavi! Annappa minulle suuta!
Ja Leino kumartui lapsen puoleen, joka käänsi hänelle rusoittavan poskensa. Ja täytettyään kaiken kohteliaisuuden kiiruhti Olavi niin nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sen sallivat hoitajansa ja leikkikalujensa luo kuulematta vähääkään äitinsä ääntä.