— Hänellä on jo oma tahtonsa! … Ihmeellistä, kuinka kolmen-vuotias lapsi voi olla itsepäinen!
— Onko se ihmeellistä! … Minun mielestäni hän tulee aivan äitiinsä…
— Kiitos! Teidän mielestänne minä olen kovin omapäinen!… Ulkonaisesti on Olavi ainakin ihan isänsä kuva…
— Ehkä… Mutta hänellä on teidän ilmeenne, teidän uneksiva katseenne…
— Toivoakseni hänellä ei ole sitä. Meidän päivinämme uneksiminen on vain onnettomuudeksi. Joka hetki ruma todellisuus tuottaa pettymystä… Paljoa parempi Olaville, jos hänestä tulee käytännöllinen nykyajan mies…
— Sellainen kuin hänen isänsä on! kuului Nilsin leikkisä ääni, hänen astuessaan käsi ojossa Leinoa kohti, joka oli noussut pystyyn huvitettuna tällaisesta esityksestä.
— Iloitsen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne, tohtori Leino. Vaimoni ei puhu enää muusta kuin teistä. Hän on kovin mielissään tavattuaan teidät jälleen, ja hänen ilonsa on minunkin.
— Hyvä herra, ilo on kokonaan minun puolellani. Saimi af Ek on ainoa ystäväni. Lukemattomat muistot sitovat meidät yhteen! Minä tunsin hänet aivan pienestä…
Molemmat miehet näyttivät mieltyneen toisiinsa. Kuitenkaan Nils af Ek ei ollut lainkaan niin hurmaava kuin Leino oli otaksunut. Hän teki häneen miellyttävän, mutta samalla jokapäiväisen vaikutuksen. Hyvällä alulla oleva kaljupäisyys ja liikalihavuus vaikuttivat osaltaan sen, että hän näytti hiukan typerältä. Siitä huolimatta oli hän yhä vielä valkeassa flanellipuvussaan ja ylöspäin väännettyine viiksineen »kaunis Nils af Ek», jota kaikki naiset ihailivat… Mutta mikä tuossa miehessä oli voinut lumota hänen suloista ystävätärtään?
Ikäänkuin Nils olisi arvannut Leinon ajatukset jatkoi hän: