— Niin, hyvä herra, te, joka tunnette vaimoni aivan lapsuusajoilta saakka, huomaatte kyllä, millaisia vastakohtia me olemme. Saimi on hiukan hempeämielinen luonteeltaan, hän elää toisessa maailmassa ja vaatii aivan liiaksi elämältä… Siksi se tuottaakin hänelle pettymyksiä… Minä sen sijaan elän alhaalla maan päällä. Minä näen elämän sellaisena kuin se on, en pahempana enkä parempana. Minä noukin tien varrelta niitä kukkia, joita siellä kasvaa, enkä turhan päiten koeta tavoitella vilunihania. Ja pojastani tulee materialisti samoinkuin minäkin olen, maanviljelijä ja siis myös onnellinen ja tyytyväinen ihminen.
— Sehän on pääasia, kun vain tuntee olevansa onnellinen… Mutta onnen käsite vaihtelee, samoinkuin tietkin, jotka vievät sen perille…
— Se on totta, hyvä herra. Mutta vaimoni on oikeassa, hänestä pitää tulla nykyajan mies. Mitä enemmän me eroamme omasta ajastamme, sitä suurempia vaikeuksia nousee meidän eteemme. Lapsia on säästettävä ankarilta taisteluilta… Unelmat, ne ovat turhia koruja, varsin epäkäytännöllisiä, vieläpä vahingollisiakin…
— Se riippuu asianhaaroista. Ihanteitta ja unelmitta kauneuskin, joka kuitenkin on hyvin suuri voima, katoaa.
— Minä puolestani voin tulla toimeen ilman sitä.
— Kullakin on omat mielihalunsa, hyvä herra.
Saimi oli kuunnellut miltei väliäpitämättömästi tätä keskustelua ottamatta siihen osaa, keinuen vain edestakaisin keinutuolissaan. Mutta puna, joka nousi hänen poskiinsa, ilmaisi sittenkin, ettei hän ollut niinkään väliäpitämätön kuin miltä hän tahtoi näyttää… Leino, joka oli huomannut värien vaihtuvan hänen kasvoillaan, käsitti, ettei hän tahtonut keskustella tästä asiasta miehensä kanssa, sillä hän ei kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää häntä…
»Mutta mikä kumma on voinut viedä hänet tuon miehen yhteyteen?» tuumi Leino mielessään, niin vähän he hänen mielestään soveltuivat toisilleen. Miksi Saimi oli mennyt hänen kanssaan naimisiin? Olisiko tuo mies voinut ulkonaisilla ominaisuuksillaan lumota häntä? Vai olisiko Saimi, niinkuin niin monet muutkin haaveilijat, joutunut mielikuvituksensa uhriksi, otaksuen löytävänsä Nils af Ekissä enemmän kuin mitä hänessä oli?»
Leino nautti täysin siemauksin perhe-elämän suloutta. Saimi oli sulava ja huomaavainen emäntä tarjotessaan vieraalleen teetä, jota juuri tuotiin penkereelle, ja tiedustellessaan hänen mielihalujaan hän hymyili hänelle kuin vanhalle ystävälle.
Ja tämä koti, joka ainakin ulkoapäin näytti niin onnelliselta, ja joka ilmaisi hienostunutta aistia ja kultuuria, tuntui Leinosta, joka oli väsynyt yksinäisyyteen ja erämaahan, ikäänkuin kauneuden ja rauhan keitaalta. Todellisella kaihontunteella hän huomasi siis lähdönhetken jo lähestyvän.