Nils, jota Leino suuressa määrin miellytti, yhtyi vaimonsa pyyntöön kehoittaen häntä jäämään päivälliselle…
— Mahdotonta! selitti Leino. Minun täytyy lähteä, sillä muutamat yliopistoystäväni ja toverini ovat pyytäneet minua kesteihin.
— Teitä juhlitaan aivan liiaksi, sanoi Saimi nauraen. Sellaista se on, kun on huomattu mies…
— Jospa tietäisitte, kuinka paljoa mielemmin jäisin teidän seuraanne!… huudahti Leino puoleksi leikillisellä, puoleksi vakavalla äänellä.
Valkoinen laiva, sama, jolla pari päivää sitten Saimi oli matkustanut kotiin, vihelsi jo pienen niemen takana… Oli pakko kiirehtiä rantaan. Nojautuneena vaimonsa käsivarteen, aviomiehen levollinen ilme kasvoillaan saattoi Nils vierasta aina sillalle saakka, jossa Saimi heilutti vielä hyvän aikaa nenäliinaansa ja huusi: »Näkemiin asti!» Leinolle, joka vastasi tervehdykseen nostaen hattuaan.
Palatessaan sinä iltana juhlasta hotelliin, tuntui hotellihuone Leinosta kovin kolkolta ja surkealta. Kaiken iltaa hänen ajatuksensa olivat pyörineet tuon vaalean pään ympärillä, jossa hän näki ainoan onnensa. Ja katkeralla mielellä hän kysyi itseltänsä, mitenkä sellaista miestä kuin Nilsiä kohtalo oli voinut siihen määrään suosia. Hänellehän elämä oli suonut aivan kaikki: terveyttä, varallisuutta, onnea, ja ennen kaikkea tämän naisen, jonka arvoa hän ei lainkaan käsittänyt.
Mitenkä Saimi saattoi olla onnellinen hänen kanssaan?
Ja äkkiä hänen mieleensä muistui, miten Saimi oli hätääntynyt, kun hän heidän ensi kerralla tavatessansa oli tehnyt hänelle tämän kysymyksen. Ja tänään, sen jälkeen kuin Nils oli yhtynyt heidän seuraansa, oli hänen iloisuutensa kadonnut… Hän oli ollut hiljainen, ikäänkuin poissaoleva… Mutta mitä oikeutta hänellä oli tunkeutua täten Saimin elämään? Hänen velvollisuutensa oli pysyä vain Saimin lapsuudentoverina ja tukahduttaa oma tunteensa… Ehkäpä tuo tunne, joka tuntui hänestä niin vakavalta, ei ollutkaan mitään muuta kuin erehdystä, ehkäpä se oli vain jälleennäkemisen iloa, kun hän odottamatta oli tavannut sen ainoan olennon, johonka liittyivät hänen lapsuutensa muistot… ehkäpä se oli vain ohimenevä, helposti häviävä tunne. Mutta miksi hän koetti pettää itseään? Tiesihän hän, että Saimi Tervula oli väikkynyt hänen silmissään ikäänkuin hänen uransa lopullisena päämääränä… Voidakseen kohota hänen tasolleen oli hän itsepintaisesti taistellut… Oi! eihän hän merkinnyt mitään Saimille, sillä jos Saimi olisi rakastanut häntä, niin hän olisi odottanut hänen takaisin tuloaan. Jo hänen ylpeytensä ja kopeutensakin kielsi häntä ilmaisemasta pettymystänsä… Ainoa keino oli välttää Saimia. Ja tavattomalla tarmollaan hän syventyi työhönsä aikoen lopettaa teoksensa, jonka oli määrä ilmestyä julkisuuteen ennen syyslukukauden alkua. Ja hän luuli olevansa parantunut…
Siten kului pari, kolme viikkoa. Mutta hänen rauhansa rikkoontui jälleen, kun Saimilta saapui pieni kirje. Tämä kirjoitti:
»Oletteko sairas? Vai oletteko unohtanut ystävänne Viikin kartanossa? Useamman kerran olen telefonoinut hotelliinne, mutta te olitte joka kerta joko poissa tai estetty… Se tuntui melkein kuin kiellolta… Siksi päätin kirjoittaa, aivan kuin yhä olisitte ollut Unkarissa. Sillä, koska kerran olen löytänyt teidät, en päästä teitä enää käsistäni. Me odotamme kaikin teitä tänne juhannus-aattona kokkoa polttamaan. Kielto ei saa tulla kysymykseenkään. —