Saimi.»
Saattoiko hän kieltäytyä? Ja minkä esteen hän voisi keksiä loukkaamatta Saimia ja hänen miestään, jotka osoittivat hänelle niin suurta vieraanvaraisuutta?
Miten hänen sydämensä iloitsikaan siitä, että hän oli »pakoitettu» lähtemään! … Ja hän vastasi myöntävästi ilmaisten iloaan muutamin sanoin.
Leino ei palannut Viikin kartanoon vain viettämään juhannusta, jota Suomessa kaikkialla, sekä pohjoisessa, että etelässä, Lapista aina saaristoon saakka, vietetään kesän kunniaksi polttamalla suuria ilotulia, vaan melkein joka päivä hänellä oli paikkansa heidän pöydässään. Nils otti hänet vastaan iloisella naurullaan, Saimi ystävällisellä hymyilyllä. Olavi yksin, tuntien lapsekasta kateutta, kohteli oikullisesti silloin-tällöin Aarno-setää, joka kuitenkin hemmoitteli häntä suuresti.
Ja Nilsin äiti, rouva af Ek, joka ei lainkaan osannut panna kylliksi arvoa nuoreen tiedemieheen, ja joka sitäpaitsi tunsi perinpohjin maailman, ei ollut hyvillään näiden lapsuudentoverien ystävyydestä. Hän teki hienon huomautuksen siitä pojalleenkin, mutta tämän mielestä äiti oli aivan turhan arka.
— Hyvä jumala, äiti, sinä erehdyt kokonaan. Leino on kunnon mies, ja onhan aivan luonnollista, että hän saa olla kuin kotonaan Saimin, lapsuudenystävänsä luona, niin yksin kuin hän on maailmassa. Sitä paitsi on siitä Saimilla iloa. He puhuvat yhteisistä harrastuksistaan…
Rouva af Ek sai tyytyä tähän vastaukseen. Mutta häntä suretti suuresti, ettei Nils ollut sen tarkkanäköisempi.
Kesän kuumimmillaan ollessa, heinäkuussa, Leino saapui melkein säännöllisesti joka päivä kello yhden laivalla Viikin kartanoon, ja siellä, sillä välin kuin Nils oli muualla toimissaan, hän seurusteli Saimin kanssa. He kävivät yhdessä pitkillä kävelyretkillä, he lukivat yhdessä ääneen tai pelasivat kahden tennistä.
Vaikka he seurustelivatkin näin tuttavallisesti yhdessä, niin saattoi Leino täydellisesti hillitä itseään. Joskus vain hänen äänensä ilmaisi hänen rakkauttaan. Kuitenkin se side, joka häntä kahlehti hänen kartanossa ollessaan, laukesi heti, kun hän iltasin istui yksin kotonaan, ja hän tunsi suurta, henkistä väsymystä. Hänestä tuntui vaikealta ottaa vastaan miehen vieraanvaraisuutta, jonka vaimoon hän oli toivottomasti rakastunut. Hän oli nähnyt siksi paljon Viikin kartanossa, että hän tiesi, ettei Saimi rakastanut miestään, ja se ystävyys, jota Saimi useinkin osoitti hänelle, saattoiko se olla muuta kuin rakkautta? … Eikö hänen olisi pitänyt rehellisenä miehenä pysyä ensimäisessä aikeessaan ja paeta rakkauttaan? Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa: rakkaus valtasi hänet kokonaan.
Saimi eli päivästä toiseen onnellisena, ajattelematta mitään. Aluksi hän oli epäillyt, että Leino nuorena ylioppilaana oli ollut ihastunut häneen, mutta nähdessään hänen hillityn käytöksensä, heräsi hänessä täysi luottamus häntä kohtaan. Oli niin mieluista olla hänen kanssaan, seurustella ihmisen kanssa, joka käsitti vähimmätkin sielun vivahteet! Ja vähitellen hän antautui kokonaan mieluisan tunteensa valtaan.