Eräänä päivänä, palattuaan pitkältä kävelyltä, he kävivät istumaan Saimin lempipaikalle, kuusimajaan, joka oli vain parin askeleen päässä rakennuksesta. Edellisenä iltana oli ollut vieraita talossa, eikä Nils ollut jaksanut pysyä aisoissa. Koko yön Saimi oli itkenyt. Leino, joka ei ollut kesteissä ollut mukana, ei voinut käsittää, mikä oli syynä Saimin alakuloisuuteen, ja arkatuntoisesti hän koetti päästä hänen surunsa perille. Voimatta enää salata tuskaansa ilmaisi Saimi hänelle koko avioliittonsa suuren surkeuden. Hän kertoi hänelle Nilsin onnettomasta taipumuksesta, jota hänen oli aivan mahdoton hallita.

— Hän joutuu yhä enemmän väkijuomien orjaksi, valitti Saimi. Olen pyytänyt ja rukoillut, että hän lakkaisi juomasta. Hän on luvannutkin sen minulle ja hänen tarkoituksensa on kylläkin vakava… mutta hän lankeaa yhä uudestaan… Hänen isänsä oli samanlainen. Ja minä pelkään hänen poikansa puolesta, kun hän kerta kasvaa suureksi, että isän esimerkki tulee vaikuttamaan pahasti häneenkin. Mitä minun on tehtävä, rakas ystäväni? Neuvokaa minua! … Auttakaa minua!

Aivan kuin lapsi, joka ojentaa kätensä apua pyytäen, kun hän ei löydä oikeata tietä, avasi Saimikin sydämensä Leinolle. Ymmärtämättä oikeaa tunnettansa hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo tie johtaisi rakkauteen ja että voimakas ja hurja lempi kietoisi hänet pauloihinsa.

Leino joutui kerrassaan pois suunniltansa kuullessaan tämän tunnustuksen, joka paljasti hänelle Saimin kärsimykset pohjaa myöten… Mikä elämä kätkeytyikään Viikin kartanon muhkean fasaadin taakse! …

Kädet kiedottuina polvien ympärille, kauniit silmät surun murtamina katsoi Saimi Leinoon kuin auttajaansa ja hän näytti niin liikuttavalta ja suloiselta tuskansa vallassa, että Leino töin-tuskin saattoi hillitä hurjaa haluaan ja olla sulkematta hänet syliinsä, riistämättä hänet heti paikalla mukanansa. Ja hänen huulilleen tulvi helliä ja lohduttavia sanoja…

Oi! eihän hänellä ollut oikeutta lausua niitä eikä tunnustaa rakkauttansa. Olihan Saimi toisen vaimo, ja hän kirosi sitä lakia, joka antoi tälle kelvottomalle aviomiehelle kaikki etuoikeudet, jota vastoin hän itse, vaikka hän olisi ollut valmis rakkaudessaan uhraamaan kaikki hänen onnekseen, oli aivan voimaton! …

Eikö sitä paitsi olisi ollut väärin, jos hän tänä epätoivon hetkenä olisi tunnustanut hänelle rakkautensa tietämättä tunsiko Saimi vastarakkautta. Tuhansista pienistä seikoista hän saattoi otaksua, että Saimikin rakasti häntä, mutta hänellä ei ollut siitä sittenkään mitään varsinaisia todisteita… Eikö hän vain lisäisi hänen suruansa, jos hän tunnustaisi hänelle kaikki?

Ja kasvot tuskan vääntäminä hän mietti…

— Aarno… sanoi Saimi valittavalla äänellä, miksi te ette vastaa minulle? Halveksitteko te minua, kun paljastan teille avioliittosurujani? … Kyllähän minä tiedän, että minun pitäisi vaieta, mutta kolme kokonaista vuotta tämä taakka on painostanut minua. Minä tukahdun salaisuuteeni, eikä minulla ole ketään… Luulin, että voisin turvautua teidän ystävyyteenne…

— Saimi, huudahti Leino liikutettuna Saimin moitteesta, älkää epäilkö ystävyyttäni… Mutta minäkin kärsin… Minäkin, samoinkuin te, olen tienkäänteessä, enkä tiedä, mitä tietä minun tulee kulkea… Voidakseni auttaa teitä, antakaa minulle hiukan miettimisaikaa… Minä tahdon tarkemmin ajatella sitä, mitä olette minulle uskonut, ja keskustelkaamme siitä sitten lähemmin. Nyt minun täytyy lähteä… Suokaa anteeksi, että näin jätän teidät, mutta minun täytyy saada olla yksin…