Hänen voimansa olivat aivan lopussa. Hän tunsi, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, niin hänen täytyisi pakostakin tunnustaa noille rukoileville silmille rakkautensa. Eikä sitä mikään sitten voisi auttaa. Mielemmin sittenkin paeta… Ja nähdessään Leinon kalpeana ja liikutettuna ja voimatta ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui, väisti Saimi levottomana hänen katsettaan ja sanoi:
— Lähdettekö te? Eikö teillä ole muuta minulle sanottavana?
— Oi, älkää kiusatko minua, Saimi, minä pyydän teitä hartaasti! huudahti Leino epätoivoissaan…
Sitten, hilliten liikutustaan hän lisäsi levollisemmin:
— En voi jäädä… En saa sitä tehdä… Muuta en voi sanoa… Mutta minä palaan pian…
— Milloin?
— Ylihuomenna.
— Se on siis sovittu. Ja minä odotan teitä aamiaiselle?
— Minä tulen.
Leino tarttui Saimin käteen, ensi kertaa hän painoi siihen polttavan suudelman; sitten hän läksi äkisti, katsomatta kertaakaan taakseen… Hän pakeni epätoivoissaan pois.