Saimi koetti häntä pidättää, huutaa hänen jälkeensä… Mutta hän oli jo kaukana.
Vavisten suutelosta, joka yhä poltti hänen kättään, silmät kiintyneinä siihen suuntaan, jonne Leino oli kadonnut, tunsi Saimi äkkiä valon tunkeutuvan sielunsa kaikkein pimeimpään sopukkaan.
Sokaistuna tästä äkillisestä rakkaudesta, joka, sen hän nyt selvästi tunsi, valtasi hänet kokonaan ikäänkuin nuoruudenvoimalla ja onnenriemulla, jäi hän paikoilleen istumaan voimatta ajatella mitään tai liikuttaa jäsentäkään… Hän tahtoi pidättää luonaan ikiajoiksi tämän suloisen tunteen, tämän unohtumattoman hetken, jolloin hän ensi kertaa tunsi rakkautta sellaisena kuin hän oli sitä kuvaillut mielessään, niin kauniina ja suurena, että hän pelkäsi sitä kosketellakin…
Äkkiä kuului askelia ja Nils tuli esiin puitten lomasta ja suuntasi kulkunsa majaa kohti.
— Oletko yksin? kysyi hän hämmästyneenä. Missä Leino on?
— Hän läksi jo.
— Mutta tehän menitte yhdessä kävelemään. Minä odotin teitä ulkokartanolla, jonne lupasitte tulla minua vastaan!
Ja Nils, jota Saimin lyhyt vastaus ihmetytti, sanoi uudelleen:
— Minkä tähden hän läksi? Sitä minä tahtoisin tietää… Eihän sitä tuolla tavoin vain lähde ystäviensä luota, joiden vieraana on joka päivä.
Ja istuutuen Saimin viereen penkille hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin, sillä hän tiesi, etteivät Saimin silmät osanneet valehdella. Mutta Saimi käänsi katseensa toisaalle. Silloin epäilys iski Nilsin mieleen kuin salama. Hän muisti äitinsä järkevät neuvot sekä muutamien ystäviensä hienot viittaukset, ja hän huomasi, miten kiihtyneeltä Saimi näytti. Hänelle selvisi äkkiä, että Leino oli kiehtonut hänen vaimonsa sydämen. Mutta olihan hän myöskin ollut hullu voidessaan näin kauan olla sokea. Hän kumartui Saimin puoleen ja kysyi vihasta värisevällä äänellä: