— Sano minulle totuus, Saimi. Mitä on tapahtunut?
Saimi vetäisi suuttuneena kätensä irti:
— Sinä teet minulle pahaa, Nils, sanoi hän uhmaavasti. Sinä puhuttelet minua tavalla, joka ihmetyttää minua…
Nähdessään Saimin suuttuvan sanoi Nils alistuen:
— Suo anteeksi Saimi, ei se ollut tarkoitukseni… Leino on sinun lapsuudenystäväsi, ja minusta on aivan luonnollista, että hän käy näin usein meillä… Minulla itsellänikin on huvia hänen seurastaan… Minä kunnioitan häntä ja toivoakseni hän ansaitsee sen täydesti. Mutta minä en siedä sitä, että sinun maineeseesi tulee vähinkään tahra. Ja teidän tuttavallisuutenne on viime aikoina mennyt luvallisten rajojen yli. Te olette alituisesti yhdessä, te haette yksinäisyyttä… Teidän välillänne on olemassa ikäänkuin joku salaliitto… Ja nyt minä tapasin sinut aivan poissa suunniltasi täällä yksin, ja Leino on lähtenyt pois sanomatta edes hyvästi… Myönnähän toki, Saimi, että se tuntuu hiukan oudolta ja että panet kärsivällisyyteni koetukselle!
— Aarno oli huononvointinen. Lähtiessään hän pyysi minun viemään sinulle hänen terveisensä perille… Hän tulee tänne ylihuomenna, niinkuin tavallisestikin… Siinä kaikki!
Nils kuunteli puoleksi voitettuna:
— Onko siinä todellakin kaikki? Eikö sinun tarvitse syyttää itseäsi mistään, eikä häntä liioin? Sano totuus minulle, Saimi… Katso minuun! pyysi hän.
— Siinä kaikki, vastasi Saimi hyvin hiljaa, häveten valhetta, sillä Leinon suudelma poltti yhä hänen kättään, eikä hän uskaltanut katsoa miestään suoraan silmiin.
— Hyvä, minä uskon sinua, Saimi; ja Nils nousi mennäkseen. Olavi odottaa kärsimättömästi meitä. Hän tulee tännepäin yhdessä äidin kanssa. Tule, mennään heitä vastaan.